Elvisläinen Esa Lilja väitteli lokakuussa Helsingin yliopistossa tohtoriksi aiheenaan kansainvälisemmin otsikoituna Theory and Analysis of Classic Heavy Metal Harmony. Selvis tutustui kyseiseen väitöskirjaan, ja kävi sen jälkeen varmistamassa herra tutkijalta, että mistä on pienet hevit tehty. Seuraavassa yhteenvetona tohtori Liljan koottuja ajatuksia aiheesta käydyn keskustelun pohjalta.

– Aihe on kulkenut mukanani aivan ensimmäisestä seminaaritutkielmastani lähtien. Ainahan näin ei suinkaan ole, tutkimusaiheet saattavat matkan varrella vaihtua useinkin, mutta minulle kävi niin, että uppouduin samaan asiaan aina vain syvemmälle. Idea lähti varmaankin alun perin omasta asianharrastamisestani; olen jo varhain ollut kiinnostunut heavystä ja musiikinteoriasta, ja aikanaan keksin sitten yhdistää nämä kaksi, ja se vei mukanaan.

– Ajattelin silloin 90-luvun lopulla, että tästä täytyy olla tutkimuskirjallisuutta vaikka kuinka paljon, mutta hupaisa hämmästys oli, ettei sitä ollut juuri ollenkaan. Eikä ole nykytilanteessakaan tässä mittakaavassa, eli tämä on ensimmäinen väitöskirja aiheesta, jossa pureudutaan heavymusiikin rakenteisiin. Niinpä jouduin rakentamaan koko jutun alusta asti. Tällä hetkellä maailmassa ylipäätään on akateemisia tutkimuksia heavystä vain kourallinen, ja ne ovat 95-prosenttisesti sosiologisia tai kulttuuritutkimuksellisia, eli kaikesta siitä, mitä musiikin ympärillä pyörii, eivätkä juurikaan musiikista. Sellainen on kyllä leimallista populaarimusiikin tutkimuksessa muutenkin, ja siihen on historialliset syyt, sillä koko oppisuunta ylipäätään lähti sosiologien ja antropologien piiristä. Siellä ei välttämättä tietenkään ollut kompetenssia puhua itse musiikista.

– Vaikka heavyyn liittyy monenlaista näyttävyyttä ja se on kaupallisesti paikoitellen hyvinkin merkittävää toimintaa, niin radikaalina ratkaisuna rajasin tutkimukseni tekstin vain musiikillisiin rakenteisiin. En ajatellut sen olevan radikaali ratkaisu, mutta sellaisena se lopulta näyttäytyi. Johtoajatuksiani oli kaksi: kartoittaa heavyn tyypillisiä harmoniarakenteita, käsitellen harmoniaa laajana ilmiönä, eli sekä lineaarisesti että vertikaalisesti, ja toisaalta katsoa, miten perinteiset taidemusiikin piirissä syntyneet analyysimallit ja teoriat suhtautuvat heavyyn tai heavy niihin.

– Yhtäältä on tutkimuksessa hyvä olla jokin johtoajatus, koska muuten touhu menee mielivaltaiseksi, mutta toisaalta on pidettävä silmät auki sen suhteen mihin materiaali vie. Näen tutkimuksen varsin rinnakkaisena työnä säveltämisen kanssa, eli ”näitä asioita olisi syytä saada esille”, mutta avarakatseisuus säilyttäen, ettei jääräpäisyys olisi esteenä sille, mihin suuntaan materiaali mahdollisesti lähtee viemään.

– Tietyllä tavalla ei tullut yllätyksenä se, että klassiset analyysimallit sopivat heavyn tutkimiseen, mutta päädyin ehdotukseen, ettei niitä ole järkevää käyttää sellaisenaan, vaan tietynlaista sovellusta on perusteltua tehdä. Kun heavyssä on syytä esimerkiksi tulkita septimisointu konsonanssiksi ja pieni terssi dissonanssiksi, mikä on vastoin vakiintunutta teoriaa, niin se johtuu siitä, että aiempien selkeiden ”nämä ovat dissonansseja ja nämä ovat konsonansseja” -laatikoiden sijaan asia on kuultava enemmän jatkumona.

– Eli suuri terssi on konsonoivampi kuin suuri septimi, ja pieni terssi on dissonoivampi kuin pieni septimi. Tämä johtuu ja korostuu särön (kitaran yliohjatun signaalin) aiheuttamista yläsävelrakenteista. Särön mukanaolo on aivan keskeinen pointti, se on aiheuttanut luonnonmukaisia valintoja. Kitaristi tekee siitä johtuen valintoja, sillä särö synnyttää tiettyjä harmonisia komponentteja korvin kuultavaksi. Voimasointu (kvintti), duurisointu, ja siis dominanttiseptimisointu ovat selkeämpiä, sillä ne noudattavat yhtä yläsävelsarjaa. Mollisoinnussa puolestaan on - säröä käytettäessä - kolme kilpailevaa yläsävelsarjaa, joilla ei ole juurikaan tekemistä keskenään; siellä syntyy iso määrä huojuvia komponentteja.

– Keskeisintä ei ole voicing (sointuäänten hajotus), vaan se, että kvintti säröllä tuottaa automaattisesti suuren terssin, eli se soi siellä vaikka sitä ei sormiteta. Se on akustinen ilmiö. Lisensiaattityöni aikaan aloin kelaamaan tätä, kun huomasin kuulevani terssin. Aloin tutustua akustiikan teorioihin, ja sain TKK:n tutkija Henri Penttisen yhteistyöhön, hän oli toiselta kannalta innostunut samantyyppisistä asioista. Eli ilmiö on mitattavissa, eikä ole psykoakustiikkaa, se on todistettu.

– Yksi mielenkiintoisimmista esiin tulleista seikoista on se, että heavyssä melodia usein ilmaisee toista tonaliteettia, ja harmonia toista. Korostan, että harmonia on tutkimuksessani laajasti käsitettynä, eli siinä on koko kudos; ei vain soinnut, vaan myös melodia. Eli usein on niin, että melodia noudattaa jotain mollimoodia - usein aiolista - ja peruskuljetus myös, mutta soinnut ovat silti duureja. Toisin sanoen: vertikaalinen harmonia on duurityyppistä, mutta lineaarinen on mollityyppistä.

Teos keskeisempi kuin tekijä

– Olen pitkälti heivannut tekijän näkökulman aiheeseen; ei ole tässä tutkimuksessa kiinnostavaa, mitä muusikko mahdollisesti sanoo - tai luulee - tehneensä, vaan se, mikä äänitteeltä kuuluu. Tästä syystä myös viittaan biiseihin esittäjän mukaan, ja siksi esimerkiksi [Bob] Dylanin All long the watchtower on mukana [Jimi] Hendrixin versiona sen esityksen soinnin takia. Toki olisi myös monimutkaisempaa perustella, miksi tuolla sivuilla on Dylan! Eli säveltäjä ei ole keskeisessä roolissa, vaan soiva lopputulos.  Jos Deep Purple lainaa [Johann Sebastian] Bachia, niin tässä kontekstissa on merkittävämpää, että sen tekee Purple, kuin että kenen teoksia lainauksessa käytetään. Myös Dylan on tavallaan esimerkki siitä, että heavy ei ole vain pölähtänyt jostain, vaan on sulautuma monesta tyylistä.

– En usko, että voidaan erottaa instrumentin kanssa - kokeillen - säveltämistä, ja ilman instrumenttia - päässä - tehtyä. Jos kitaristi ottaa soinnun ja perään ottaa toisen soinnun, niin ne eivät ole mielivaltaisia ratkaisuja. Siksi, että samoja ratkaisuja käytetään niin paljon; jonkinlaista kielioppia on olemassa. On varmasti niin, ettei monikaan kitaristi muutaman duurisoinnun jälkeen sano, että ”otanpa tähän päälle aiolisen moodin melodiaksi”, mutta termien käyttö on tavallaan yhdentekevää. Termit ovat vain tapa puhua ja kommunikoida. Kitaristi voi vaikka sanoa, että ”laitetaan tähän heyjoe-kierto”, ja teoreetikko kutsuu sitä subdominanttiketjuksi. Minun on vaikea nähdä, että sävellykset olisivat pelkästään sormissa.

– Rockissa usein korostetaan kollektiivista ryhmätyötä, ja biisit merkitään kaikkien nimiin. Tietyllä tavalla en näe tälläkään olevan merkitystä, eli että onko joku aihio jonkun yhden henkilön, vai monen tekemä, ja sitten treeneissä lopullisesti biisiksi muokkautunut. Näen musiikin tekemisen kentän enemmän yhtenäisenä, yhtenä musiikkina. Siinä on enemmän samoja piirteitä kuin eri piirteitä.

Muu pysähtyy

– Väitöskirja on työnä pitkä prosessi päätoimisestikin tehtynä. Tämän rypistyksen jälkeen olisi mukavaa taas välillä säveltää, se on kaiken muunkin ohella jäänyt viime vuosina pimentoon. Mutta ne ovat taloudellisia juttuja, että saako apurahaa, tuleeko sävellystilauksia, vai millaista pätkätyöläisyyttä on edessä. Mieluusti tekisin samaa kuin tähänkin asti, eli jotain tutkimusta, jotain säveltämistä, ja vähän opetusta ohessa.

 – Tiedepuolella maailmalla on alan virkoja hirvittävän vähän, ja niitä avautuu todella harvoin. Muodollisesti päteviä hakijoita on hirveästi, kun tohtoreita tuotetaan paljon. Yliopistojen rahoitus on sidottu siihen, ja on ikävä kyllä sanottava, että tutkintojen ulos saamisesta on ehkä paikoin tullut tärkeämpää kuin niiden taso.

– Tästä voisi tutkimusta jatkaa tavalla tai toisella dosentuuriin. Luulen kyllä, että taiteelle kokonaisuutena ottaen on kokolailla yhtä hyvät mahdollisuudet saada tutkimusrahoitusta kuin tieteelle - musiikki ja vielä rytmimusiikki ovat toki asia erikseen.

– Motiivini ryhtyä tähän on ihan sama kuin taiteellisella puolella tuntuu olevan, eli kyse on oman muusikkouden, säveltämisen, ja musiikillisen ajattelun kehittämisestä, tutkinto tulee siinä sivutuotteena. Välillisesti se voi avata joitakin ovia, mutta taiteentutkimuksen tulokset ovat harvoin suoraan kaupallisesti hyödynnettävissä - kun taas esimerkiksi luonnontieteiden puolella ovat useinkin. Jonkinlaisen musiikin teoriaan liittyvän oppikirjan tästä voisi toki tehdä.

Teksti: Pekka Nissilä

Esa Lilja: Theory and Analysis of Classic Heavy Metal Harmony
Kustantaja: IAML Finland (Suomen musiikkikirjastoyhdistys ry)
Tilaukset: Elvis ry:n toimistosta tai suoraan kustantajalta (puheenjohtaja
Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen tai rahastonhoitaja Sähköpostiosoite on suojattu roskapostiohjelmia vastaan, Javascript-tuen tulee olla päällä nähdäksesi osoitteen )
Hinta Elvis ry:n jäsenille: 25 e/kpl + postitoimituksiin postikulut päälle

Lisätietoja:
http://openlibrary.org/b/OL23850655M/Theory_and_analysis_of_classic_heavy_metal_harmony

"Mieluusti tekisin samaa kuin tähänkin asti, eli jotain tutkimusta, jotain säveltämistä, ja vähän opetusta ohessa."
Kuva:MH

“Kitaristi voi vaikka sanoa, että ‘laitetaan tähän heyjoe-kierto’, ja teoreetikko kutsuu sitä subdominanttiketjuksi.”

“Minun on vaikea nähdä, että sävellykset olisivat pelkästään sormissa."