Suvi Isotalo

Suvi Isotalo - Lauluissani olen vapaa

Selvis-lehti 02/2014
Teksti: Inka Nousiainen
Kuvat: Ville Malja

Koirat ja hallitus. Se oli Suvi Isotalon ensimmäinen kappale. Isotalo ilmensi lauluntekijä-muusikkouttaan ensimmäisen kerran eräänä juhannusaattona valkoisen, norsunluukoskettimisen pianon ääressä, kun hänen ystävänsä Netta olisi halunnut mieluummin leikkiä. Noista ajoista lähtien on musiikin tekeminen ollut itsestään selvä osa hänen elämäänsä.

Isotalolta (s. 1983) on tähän mennessä julkaistu albumit Jollet rakasta (2010), PS. Maj'lle (2011) ja Näin minusta tuli ihminen (2014). Yli genrerajojen kurkottavan poplaulelman lisäksi hän on säveltänyt musiikkia lukuisille teatterilavoille, ja viimeisimpänä Maailman ihanin tyttö -valokuvaprojektin 15-vuotisjuhlanäyttelyyn Vantaan Taidemuseoon. Tämän tiimoilta on työn alla levy sekä valokuvaa, musiikkia ja tanssia yhdistävä näyttämöteos Espoon Kaupunginteatteriin. 

Poikkitaiteellisuus on kiinnostanut Isotaloa aina, eikä hänen omakaan itseilmaisunsa  rajoitu pelkästään musiikkiin. Lukioikäiseksi asti hän nimittäin haaveili tanssijan ammatista, ja käy tunneilla ahkerasti edelleen. 

– Tanssiessa on mahdollista ikään kuin unohtua olemaan, antautua virran vietäväksi, ja se on tila, jonka musiikkia tehdessäkin parhaimmillaan tavoittaa, hän sanoo.

Liian lähellä    

Musiikki on kuulunut Suvi Isotalon elämään aina. Lastentarhanopettajana työskennelleen äidin innoittamana kotona laulettiin paljon yhdessä. Aikoinaan Isotalo soitti muutaman vuoden myös selloa, mutta jo varhain pääinstrumentiksi valikoitui piano. 

– Pitkäaikaisin opettajani oli Teija Tuupainen, joka oli ihana tyyppi ja klassisesta taustastaan huolimatta sopivasti hörhö. Sain värittää nuottini eri väreillä sen mukaan, minkä väristä musiikki mielestäni oli.

Opettajan hoteissa musiikin tekemisen ilo syveni entisestään.

– Mullahan oli jo valmiiksi aika vapautunut suhde soittamiseen. Teijalta opin soittamisen perustekniikan, ja yhdessä kävimme paljon myös konserteissa. Hän kannusti omien kappaleiden tekoon, muttei puuttunut asiaan sen kummemmin.

Pienestä asti Isotalo oli mukana musikaaleissa ja proggismaailmassa, ja lukioon mennessä näyttelijähaaveet olivat täyttäneet myös disco- ja showtanssia harrastaneen tytön pään.

– Kun Kallion lukiossa olimme viikkoja hautautuneina johonkin proggikseen, ajattelin, etten halua mitään muuta ikinä.

Ja vaikka musiikin tekeminen kulki mukana koko ajan, ei Isotalo vielä Oriveden Opiston musiikkilinjalle mennessäänkään ajatellut, että musiikista voisi tulla ammatti. 

–  Se oli kai liian lähellä. Se tuntui omalta tilalta, jota halusi suojella.

Oriveden Opiston jälkeen Isotalo päätyi Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolle nimenomaan poikkitaiteellisista syistä ja moniarvoisen ilmapiirin vuoksi.

– Tosin täytyy myöntää, että konkreettisia asioita, kuten opinnoissa etenemistä enemmän kiinnostivat mielensisäiset prosessit ja omien kappaleiden sekä teatterimusiikin tekeminen. Koko opiskeluajan myös opetin kuubalaisia tansseja ja tanssin itsekin.

Sibelius-Akatemiasta Isotalo valmistui musiikin maisteriksi vuonna 2010, ja samana vuonna ilmestyi hänen esikoisalbuminsa Jollet rakasta. 

– Ruosteenkeltainen, Isotalo vastaa, kun häntä pyytää kuvailemaan levyä lyhyesti. 

Valoa ja varjoa

Biisimateriaali esikoislevylle oli syntynyt opiskeluvuosien kuluessa. Isotalo esitti kappaleitaan keikoilla, ja erään kerran kuuntelemassa oli myös Matti Johannes Koivu, joka innostui ajatuksesta tuottaa levy.

– Se oli hienoa. Matti ymmärsi laulujeni idean ja antoi musiikilleni kehykset.

Jollet rakasta on minimalistisesti toteutettu, nostalginen albumi, jonka pianovetoisissa balladeissa soi jopa saha. Jutusteleva laulutyyli niiaa Dave Lindholmin suuntaan, ja Daven Isotalo mainitseekin suureksi vaikuttajakseen nimenomaan tekstien osalta.

– Daven tuotanto rohkaisi minua ei-kontrolloituun kieleen. Puhuminen on mulle ylipäätään äärimmäisen tärkeää. Koen itseni enemmän puhujaksi kuin kirjoittajaksi.

Isotalo ja Koivu tekivät levyn valmiiksi, ja etsivät sille sitten julkaisijan. Sopimus Sound of Finlandin kanssa solmittiin nopeasti, ja vasta levyn ilmestyttyä ehti tajuta, mitä oikeastaan oli edes tapahtunut.

– Olihan se myös outoa. Jokin niin sisäinen ja intiimi oli nyt muiden määriteltävissä.

Kakkosalbumi PS. Maj'lle ilmestyi jo seuraavana vuonna, ja nyt tuottajaksi astui Timo Kämäräinen, joka ensimmäisellä levyllä oli soittanut lähinnä vähän kitaraa.

– Koska olemme kumppaneita, ja Timon muusikon ura on niin paljon omaani pidempi, tuntui tärkeältä tehdä ensimmäinen levy mahdollisimman irti hänestä. Totta kai hän oli rinnalla tukena, mutta ei tyrkyttänyt itseään aktiivisesti mukaan.

Kämäräisen lisäksi kakkoslevyn parissa hääräsi Kämäräisen tavoin livekokoonpanoon alusta asti kuulunut rumpali Olli Krogerus.

– Olin tehnyt demot itse jo pitkälle, bändiarritkin valmiiksi. Sitten annoin biisit Timon käsiin.

Albumista tuli edeltäjäänsä synteettisempi ja sovituksiltaan runsaampi. Temaattisesti PS. Maj'lle liikkuu alitajunnan tummissa vesissä aiheinaan mm. irrationaaliset pelot. Jos Isotalo kuvaa pääasiassa rakkaussuhteita käsittelevää debyyttiään oranssin väriseksi, niin kakkonen on hänen mielikuvissaan kylmänsininen.

– Ja vaikka tälläkin albumilla on hyvinkin eri tyylisiä kappaleita, kyseessä on kuitenkin kokonaisuus. Kyse on jälkisanoista, lähettämättä jääneistä kirjeistä, asioista joita on vaikea ilmaista.

Tummien sävyjen lisäksi mukana on myös toivoa. Valon ja varjon vaihtelu toistuu useissa kappaleissa.

– Ahdistus on yksi vanhimmista ystävistäni, Isotalo sanoo. 

Yhden moninaisuus       

Kolmas levy Näin minusta tuli ihminen poikkeaa aiemmista jo tekoprosessiltaan. Kahdelle ensimmäiselle materiaali oli ollut valmiina ennen ensimmäisenkään julkaisua, mutta kolmannen kappaleet syntyivät intensiivisesti yhden kesän aikana.

– Kun biisit olivat läjässä, huomasin, että käsissäni oli kokoelma fragmentteja, jotka tutkivat ihmisenä olemisen eri puolia.

Isotalo kertoo pohtineensa paljon identiteettiin liittyviä kysymyksiä ja etenkin elämässä jatkuvasti läsnä olevaa ambivalenssia.

– Eräs tuttavani sanoi ettei tuo ketään kiinnosta, hän nauraa.

– Mutta minulle tämäntyyppinen lähestymistapa on ainoa mahdollinen. Ajattelen levyjäni ensisijaisesti niiden teemojen kautta.

Kun Isotalo oli tapansa mukaan tehnyt biisit ja bändidemot valmiiksi, hän yhtäkkiä kyllästyi kappaleidensa itseään toistavaan eteerisyyteen.

– Sanoin Timolle ja Ollille että tehkää mitä tahansa, mitä keksitte. Ollikin osallistui sovituksiin enemmän kuin aiemmin, ja vain muutama  biisi jäi alkuperäisten demojen maailmoihin.

Näin minusta tuli ihminen -levystä tuli moniääninen kokonaisuus, jolla soivat kasarihenkiset diskobiitit ja kitarat. Värimaailmakin on Isotalon mielessä muuttunut kirjavaksi. Mystisyyttä ja kaihoa löytyy silti edelleen.

Levy-yhtiötään Isotalo kiittää siitä, että on saanut vapaat kädet ja täyden luoton musiikkinsa tekemiseen. Hän on myös halunnut pitää työryhmän aina ajan tasalla, ja joka levyn myötä järjestänyt kotonaan kuuntelusession levy-yhtiön edustajille ja muille asianosaisille.

– Olen laittanut ruokaa ja tarjonnut viiniä ja etenkin juonut sitä itse, jotta uskaltaisin istua pianon ääreen. Sitten olen soittanut biisit läpi ja muut ovat tehneet muistiinpanoja. Tämän jälkeen on keskusteltu ja päätetty, mitkä kappaleet pääsevät mukaan levylle.

Niinkin on käynyt, että joku oma suosikki on pudonnut pois.

– Mutta jälkeen päin ratkaisut ovat tuntuneet aivan oikeilta.

Kun Isotalo tekee musiikkia, yksinäisyys ja yhteisöllisyys vaihtelevat – aivan kuten ne vaihtelevat kappaleiden teemoissakin.

– Sävellysvaihe on yksityinen hetki, oma taikapiirinsä, johon muilla ei ole asiaa. Mutta biisin jatkotyöstämisessä tarvitsen muiden näkökulmia, ja ylipäätään yhdessä tekeminen on minulle elinehto.

Kohti hyväksyvää katsetta        

Oman musiikin lisäksi Isotalo on säveltänyt paljon näyttämömusiikkia. Ero näiden välillä on luonnollisesti suuri.

– Omia biisejä kirjoittaessa on vaistonvaraisessa ja  kontrolloimattomassa tilassa, jossa ei tarvitse tehdä mitään ulkoa päin määriteltyä. Valmiiseen tekstiin ja kontekstiin sävellettäessä tilanne on tietenkin toinen.

Toisaalta teatterimusiikin maailmassa on vapaa popmusiikille tyypillisestä genreajattelusta.

– Teatterissa kaikella musiikilla on itseisarvo. Oleellista on vain se, mikä musiikki palvelee tarkoitusta parhaiten. Esimerkiksi Kuopion kaupunginteatterin Niskavuori-näytelmää varten kuuntelin paljon noisea ja trancea, joista etsin ideoita näytelmän ankaran maailman kuvaamiseen.

Lokerointi ylipäätään on asia, jota Isotalo vierastaa, ja jota hän on paljon myös pohtinut.

– Musiikissa, jos missä, on mahdollisuus päästä lähelle ihmisyyttä, joka ei alistu pintapuoliseen määrittelyyn. Toisaalta musiikkibisnes pelaa ennen kaikkea kärjistetyillä kuvastoilla. Tämä ristiriita kalvaa ajoittain. Ihminen toimii usein hylkäämisen pelon ja miellyttämisen tarpeen armoilla, ja peilaa itseään toisten ihmisten katseen kautta.

– Mutta jatkuvasti toisia aistiessaan katoaa itse.

Katseen kohteena olemisesta on kyse myös Miina Savolaisen tunnetuksi tekemässä Maailman ihanin tyttö -projektissa, jossa lastenkodissa kasvaneet tytöt ovat saaneet määritellä heihin kohdistuvat katseet uudestaan voimauttavan valokuvan keinoin. Projektin 15-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä kantaesitettiin valokuvien inspiroima konsertti, johon Susanna Haavisto oli kirjoittanut tekstit ja Suvi Isotalo säveltänyt musiikin.

– Olen tehnyt Susannan kanssa yhteistyötä aiemminkin, ja viime syksynä hän pyysi mut mukaan. Susanna oli saanut idean jo vuosia sitten nähtyään valokuvista kootun kirjan. Hän oli vaikuttunut kuvista ja ottanut yhteyttä Miinaan ja Miinakin innostui ideasta, mutta ajatus jäi vuosiksi muiden töiden jalkoihin.

Juhlanäyttelyn myötä suunnitelmasta tuli vihdoin totta. Triokokoonpanossa esiintyi Isotalon ja Haaviston lisäksi sellisti Lea Pekkala, ja konserteissa oli paikalla myös suurin osa valokuvien tytöistä.

– Kokemus oli unohtumaton.

Maailman ihanin tyttö -näyttämöversion lisäksi Haavistolla ja Isotalolla on toinenkin yhteinen projekti, kiertävä laulunäytelmä Tyttö joka etsi aurinkoa, joka kertoo hyökyaallon myötä pinnalle nousevasta, meren pohjalla asuneesta tytöstä. Tarina syntyi Intiassa vuoden 2004 tsunamin jälkeen, kun naiset alkoivat kertoa tarinaa Tsunamika-tytöstä lohdutuksena paljon menettäneille.  

Näytelmän ensi-ita oli Suomenlinnassa, ja sitä ollaan viemässä myös Intiaan.

– Tyttöaihe on toistunut monissa projekteissa, vaikka en ole tietoisesti  hakeutunutkaan tyttö- tai naisteemaisten juttujen pariin. Ylipäätään lasten maailma on syvästi liikuttava, ja pitää sisällään kaiken oleellisen. Monissa lauluissanikin on kertojana on lapsi

Tyyppi alkoi tanssia

Toki Suvi Isotalolla on niitäkin hetkiä, jolloin musiikin tekeminen ei luonnistu, tai luovaan työhön liittyvät merkitykset ovat kaikesta huolimatta hakusessa. Silloin hän lukee kirjoja, tapaa ystäviä – ja tietenkin tanssii. Tätä nykyä hän käy dance hall reggae- ja house-tunneilla. Hän puhuu toisesta asiasta, johon nykyihminen kategorioiden lisäksi helposti kasvaa:

– Eroon omasta fyysisyydestä. Omasta ruumiista voi tulla jopa vihollinen, vaikka sen pitäisi olla ilon ja elämänvoiman lähde.

Uusimman levyn nimikappaleessa ja avausraidassa Näin minusta tuli ihminen on kyse juuri tämän ilon löytämisestä.

– Siinä palataan ikään kuin alkuun, johonkin varhaiseen tilaan, joka on täynnä olemassaolon riemua olosuhteista huolimatta, uteliaisuutta ilman epävarmuuksia ja häpeää. 

Laulussa kertoja nimeää kehonsa osa osalta, ja jalkapohjiin päästyään alkaa tanssia.

– Itseään pitää rakastaa. Tunnen myötätuntoa kaikkia lajitovereitani kohtaan. Ihmisen osa ei ole helppo.

Haastattelun lopuksi puhe kääntyy autolla ajamiseen, sillä Isotalo on tullut haastatteluun suoraan autokoulusta. Hän meni sinne käytännön syistä keikkamatkojen takia ja odottaa innolla sitä, että  pääsee ajelemaan kesä-Suomea ristiin rastiin.

– Ja että mitä musiikkia autossa sitten kuuntelen.

Selvis-lehti: