Vellu Halkosalmi

Oppiminen on elämän parasta ravintoa

Selvis-lehti 3/2017
Teksti: Sanna Korkee
Kuvat: Antti Saukko

Vellu Halkosalmi on ihastuttava esimerkki musiikintekijästä, joka on alalla syvästä rakkaudesta lajiin. Hänen toimiaan valaisevat heittäytyminen, innostus ja uuden oppiminen. Partituurimusiikin kirjoittaminen edellyttää myös pedanttia käsityöläisyyttä.

Halkosalmi ei naureskelematta allekirjoita kulahtanutta ilmaisua ”musiikin moniottelija”. Sellainen hän kuitenkin on: säveltäjä, sovittaja, kapellimestari, muusikko, pedagogi.

”Mun tekemisen kärki on siinä, että tekemiseni on leveää. Sillä olen työllistänyt itseni”, Halkosalmi miettii.

Leveä tekeminen juontuu siitä, että hän on luonteeltaan innostuva heittäytyjä.

”Nurmikko näyttää aina tosi vihreältä aidan toisella puolella. Siispä haluan sinne! Syöksyn aina suinpäin asioihin, jotka tuntuvat kiinnostavilta.”

Tittelit säveltäjä, sovittaja ja kapellimestari kuvaavat Halkosalmen tämänhetkistä työnkuvaa parhaiten. Hän työskentelee erilaisten isojen orkesterikokoonpanojen parissa.

”Olen monesti ollut myös eräänlaisena cross-over-apulaisena silloin, kun on tehty juttuja joissa eri genret kohtaa. Kaikenlainen fuusiokokkaaminen miellyttää myös omissa proggiksissa.”

Sovitustöitä tulee huippuorkestereilta Suomesta ja ulkomailta. Isoin yksittäinen arritilaaja on ollut legendaarinen Metropole Orchestra.

”Olen tehnyt niin paljon arreja sinne Hollantiin, että joidenkin huhujen mukaan asun siellä”, Halkosalmi virnistää.

Oikeasti sovitukset syntyvät työhuoneella Helsingissä ja kulkevat tilaajalle meilillä. Metropolelle Halkosalmi on tehnyt vuosien varrella noin 120 arria.

”En ole juuri koskaan paikalla, kun sovituksiani soitetaan.”

Halkosalmi (s. 1971) on tehnyt arreja freelancerina ja sävellyksiä apurahoilla kymmenkunta vuotta. Työ tuntui aluksi aivan mahtavalta: sai istua kopperossa ja kirjoittaa. Pääsi tekemään hienoja juttuja. Sitten yksinäisyys alkoi vaivata.

”Olinhan aiemmin toiminut opettajana ja muusikkona, ja tehnyt aina ryhmätöitä muiden kanssa.”

Viime vuosina Halkosalmi on keksinyt keinoja, joilla pääsee taas tekemään töitä ihmisten parissa siellä, missä musiikki soi. Vuonna 2012 perustetun Turku Jazz Orchestran taiteellisena johtajana hän on toiminut viitisen vuotta.

”No tuo vähän suureellinen titteli tarkoittaa, että suunnittelen heidän ohjelmistoaan talkootyönä ja saan kaputtamisesta keikkaliksan”, Halkosalmi kertoo.

”Musta on kiva olla rakentamassa jotain uutta. Parhaimmillaan me onnistutaan olemaan jo oikein hyvä orkesteri.”

Halkosalmi myös on alkanut taas soittaa kitaraa.

”Mähän olen sielultani soittaja, vaikka teenkin kirjoitustyötä ammatikseni.”

KIRJOITTAJANA Halkosalmi on vanhan liiton metodin kannattaja.

”Ajattelen, että arraajan tulee pystyä kuvittelemaan soiva lopputulos päässään ilman mitään ulkopuolisia apuja. On ammattitaitoa tietää kuulematta, että arri tulee soimaan.”

Partituurit ja orkesteristemmat Halkosalmi kirjoittaa puhtaaksi Finalella.

”Stemmankirjoittajan eli nuottigraafikon ammattikuntaahan ei enää juuri ole. Heidän hommansa, palkkaa lukuun ottamatta, on siirtynyt säveltäjille ja sovittajille.”

Partituurien on oltava virheettömiä jokaista detaljia myöten, jotta niiden tulkitsemiseen ei mene orkesterin kallista harjoitusaikaa. Halkosalmi on laskenut, että jos ison orkesterin kapellimestari pistää biisin poikki harjoituksissa, kestää keskimäärin kaksi minuuttia, ennen kuin soitto jatkuu.

”Metropolen kaltainen orkesteri maksaa jotain 1500 euroa minuutti. Ei ne ala harjoituksissa miettiä, että missä vika jos bändi ei soi. Huono arri siirretään sivuun.”

Partituurimusiikin kirjoittajan työpäivät venyvät helposti, ja aikatauluissa pitää pysyä.

”Kun orkesterille kirjoittaa, voi olla 17–100 ihmistä odottamassa materiaaleja. Siinä ei saa myöhästellä.”

Sekä sävellys- että sovitustöitään Halkosalmi lähestyy kokonaisuuksien kautta.

”Suuret linjat on hyvä olla ensin mietittyinä isolle bändille kirjoitettaessa. Silloin ei tarvitse tehdä kokonaisuuteen työläitä muutoksia.”

”Jos sovitettavassa biisissä on teksti, printtaan sen ja luen. Sillä tavoin tekstit aukeavat minulle parhaiten.”

”VAPAAN ASSOSIAATION A4”, innostuu Halkosalmi.

”Se on aivan valtavan ihana työväline sekä säveltäessä että sovittaessa.”

Hän aloittaa työnsä usein niin, että tyhjentää paperille ensimmäiset tunteet ja ajatukset, joita uusi proggis herättää.

”Yleensä kirjoitan sanoja, en lainkaan nuotteja. Sinne saattaa tulla myös tempoja, sointumerkkejä, rytmejä. Mitä milloinkin.”

Kirjoitustyön pysyvin ja aikaa vievin olomuoto on jumi.

”En tiedä mitä muut ajattelevat, mutta mulla työ etenee kuin liikennevaloissa. Punaiset tulee säännöllisesti. Tuo jumissa olemisen kohta on juuri se, jossa sitä kasvaa ja luo.”

Jumissa ollessaan Halkosalmi palaa assosiaatiopaperiinsa.

”Sen avulla huomaan, olenko jäänytkin pyörittämään jotain nippeliä, jolla ei ole isossa mittakaavassa mitään merkitystä.”

KAJ BACKLUNDIN nimi toistuu Halkosalmen puheessa tämän tästä. Tärkeä oppi-isä opetti monen muun asian ohella sen, että sovitustyötä on vaikea tehdä, ellei löydä sovitettavaan teokseen sellaista kulmaa, josta innostuu.

”Allekirjoitan asian koko sydämestäni. Musa on ilmaisevaa taidetta ja lopputuloksesta kuuluu heti, jos tekijä ei ole innostunut työstään.”

Halkosalmen onkin vaikea sanoa, mitkä hänen lukuisista töistään olisivat olleet erityisen mieluisia. Pohdinnan jälkeen hän mainitsee sävellyksistään teossarjan Lauluja sielusta. Se soi ensi kerran Viapori Jazzissa vuonna 2012, viola da gamba -kvartetin ja saksofonisti Jukka Perkon esittämänä.

”Jukan ehtymättömästä ideasammosta nousi ajatus 2000-luvun sakraalimusiikista. Kirjoitin kolmen vartin teoksen ajatuksella yhden koon sukkahousut. Siis niin, että teos sopii hyvin monenlaisille kokoonpanoille ja perustuu neliäänisen renessanssipolyfoniaan.”

Harmonioista Halkosalmi kirjoitti ”jazzikkaita”, ja saksofonisoolo-osuuksista osa oli improvisoitua.

”Siitä tuli sellainen juttu, josta olen ylpeä. Jukan kanssa työskentely on aina mieluisaa ja tykkään hänen soitostaan tosi paljon.”

Jukka Perko on esittänyt Lauluja sielusta -teosta saksofonikvartetin, puhallinorkesterin ja Mikkelin orkesterin jousien kanssa. Esityksiä on ollut tusinan verran.

”Se on minulle näin uuden musiikin säveltäjänä aika paljon.”

Sulle salaisuuden kertoa mä voisin -albumi (2016) on Halkosalmelle tärkeä sovitustyö.

”Se on ensimmäinen niin sanotusti isolla koneistolla tehty juttuni Suomessa. Kokoonpanona oli big band ja sinfoniaorkesteri. Ideoin kokonaisuuden, arrasin, kaputin ja olin levyn taiteellinen tuottaja.”

MATKAN VARRELTA löytyy yksi erityisen hieno kollegiaalinen kohtaaminen, josta jäi arvokas muisto. Kaikki alkoi siitä, kun Halkosalmi ryhtyi kirjoittamaan transkriptioita suuresti fanittamansa mestarin Quincy Jonesin musiikista.

”Minusta on suuri vääryys, että orkesterit eivät pääse soittamaan hänen upeaa 1950- ja 1960-lukujen tuotantoaan siksi, ettei biiseistä löydy partsikoita”, Halkosalmi kertoo.

Hän mainitsi projektistaan ohimennen eräälle kollegalleen, ja sai tämän avulla ensin kontaktin Jonesin sihteeriin. Sitten mestari itse otti yhteyttä.

”Puhelin soi huhtikuisena aamuyönä: It’s Quincy Jones here. Olin hetkessä hereillä. Tilanne oli todella absurdi. Juttelimme tunnin.”

Seuraava puhelun Jones soitti arkistohuoneestaan. Hän oli löytänyt partituurit neljästä biisistä, joista Halkosalmi oli puhunut. Kolmestatoista muusta biisistä Halkosalmi teki äänitteiden pohjalta transkriptiot.

Reilu vuosi aamuöisen puhelun jälkeen Halkosalmi ja Jones istuivat vieretysten North Sea Jazzeilla Rotterdamissa. Lavalla Metropole Orchestran Big Band soitti Jonesin musiikkia Halkosalmen kirjoittamista partituureista.

”Nämä kuulostavat ihan samalta kuin alkuperäiset”, kuiskasi Jones.

PARTITUURIMUSIIKIN kirjoittajan ammatti on haastava. Pitää olla paljon rakkautta lajiin.

”Orkesterimusiikkia hienosti kirjoittavien ihmisten palkka ei ole missään suhteessa siihen työmäärään, jonka he tekevät. Työstä maksetaan useimmiten se, mitä pystytään. Ei sitä, mitä pyydetään.”

”Me partituurimusiikin kirjoittajat ollaan niin pieni porukka, että meillä ei ole joukkovoimaa mihinkään suuntaan. Se on yksi haaste.”

Halkosalmi ei osaa eikä halua osoittaa syyttävällä sormella ketään tai mitään.

”Ammatin vaikeus liittyy siihen, että tämä nyt vain on vaikea ammatti. On ollut aina, ihan kautta aikojen.”

Kilpailu on kovaa ja työtilaisuuksia vähän. Esimerkiksi elokuvateollisuus on siirtynyt käyttämään sämpleinstrumentteja liveorkesterien korvaajana. Alan haasteellisimmat asiat liittyvät siihen, halutaanko orkesteritoimintaa ylipäätään ylläpitää, kun talous on tiukoilla.

”Nämä on isoja trendejä, joihin yksi pieni kirjoittaja Länsi-Pakilasta ei pysty vaikuttamaan.”

Halkosalmen terveiset lähtevät tahoille, jotka päättävät valtion rahojen jaosta.

”Ymmärtäkää, että kulttuurieurot ovat hirvittävän hyvin sijoitettuja euroja. Ilonpilkahdukset, joita kulttuuri tuo ihmisten elämään, ovat paljon hintalappuansa arvokkaampia.”

”Valtion viime vuoden budjetista 0,8 prosenttia meni kulttuuriin. Siihen sisältyi siis ihan kaikki kulttuuri. Se ei ole kamalan iso siivu valtion menoista. Kun lakkautetaan joku orkesteri, saadaan höylättyä jokunen promille. Se ei ratkaise valtiontalouden ongelmia.”

MISSÄ Halkosalmi on viiden vuoden päästä? Pitkän tähtäimen suunnitelmia hänellä ei ole, mutta tekeminen tulee liittymään tietenkin musiikkiin.

”Eläkkeelle asti en kuitenkaan aio tehdä näitä 70–80 tunnin työviikkoja”, Halkosalmi päättää.

Hän toivoo, että osaaminen ja kontaktit, joita on karttunut vuosien varrella, antavat jo pientä liikkumavaraa.

”Ehkä voin jo vähän valita, mitä haluan tehdä. Tällä hetkellä laulujen kirjoittaminen yhdessä tekstittäjien kanssa kiinnostaa kovasti.”

Itsensä tuntien Halkosalmi ennustaa hyppäävänsä jollekin uudelle, vielä tuntemattomalle nurmikolle.

”Uuden oppiminen on elämän parasta ravintoa.”

Selvis-lehti: