Anssi Kela

Laulun synty on aina mysteeri

Selvis-lehti 1/2018
Teksti: Sanna Korkee
Kuvat: Juha Törmälä

Anssi Kela kirjoittaa seitsemättä sooloalbumiaan ja on tuttujen kysymysten äärellä. Tuleeko hittejä? Tai syntyykö biisejä ylipäätään enää ollenkaan? Sama luovan kauden probleema on vaivannut häntä aina.

Kun Anssi Kela ilmoitti keikkatauosta Facebookin artistisivullaan, ihmiset toivottelivat hyvää lomaa. Kelaa hymyilyttää. Keikkaputkien välissä oleva luova kausi on laulaja-lauluntekijän ammatin stressaavinta aikaa.

”Keikkailu on selkeää työtä, ikään kuin ojankaivamista. Uran varrella keikkoja on kertynyt nelinumeroinen määrä. Niihin on tullut eräänlainen rutiini.”

Keikoilla Kela pystyy nojaamaan ajatukseen ”tämän minä osaan”. Biisinkirjoittajana häntä kalvaa ikuinen epävarmuus.

”Vaikka olen kirjoittanut biisejä yli 30 vuoden ajan, on fiilis vieläkin se, etten oikein tiedä miten niitä tehdään. Ikinä ei voi pitää itsestään selvänä sitä, että saan seuraavan kappaleen aikaiseksi. Jokaisen biisin jälkeen tulee fiilis siitä, että pankki on tyhjennetty, että mussa ei ole enää enempää biisejä.”

Olotilaa helpottaa se, että epävarmuuden tunteesta huolimatta uusia biisejä on aina tullut.

”Jo Nummela-albumin jälkeen tuntui, etten saa enää biisejä aikaiseksi. Sitten syntyi kuitenkin 1972, joka menestyi tosi hyvin.”

Seuraava iso hitti, Levoton tyttö, antoi odottaa itseään kymmenen vuotta.

Uusin Kela-hitti sai alkunsa ystävän puolihuolimattomasta heitosta: Kirjoita biisi, jonka nimi on Levoton tyttö!

”Sen enempää emme asiasta puhuneet. Mutta jäin miettimään, että tuon niminen biisi voisi kertoa parisuhdekuviosta, jossa toinen haluaa enemmän kuin mihin toinen on valmis sitoutumaan. Ainakin itselläni on ollut kokemuksia tällaisesta.”

Jo vuosia aiemmin Kela oli lukenut lehtijutun, jossa kerrottiin, että autojen pelteihin tarttunut tiesuola houkuttelee kauriita öisin parkkipaikoille. Jutun absurdi otsikko Kauriit nuolevat öisin autoja nousi aivojen muistikirjasta esiin, kun Kela kehitteli levottoman tytön hahmoa.

”Keksin, että hän voisi olla tyyppi, joka tietää kaikkea turhaa dataa ja viljelee knoppitietoa. Kauriit nuolee öisin autoja sopi tähän tarkoitukseen hyvin.”

Seuraavat pari päivää Kela vietti googlaten kaikenlaista joutavaa.

”En muista, mitä hakusanoja käytin. Suurin osa asioista, joita löysin, ei tietenkään sopinut biisiin. Mutta esimerkiksi se, että mustekalalla on kolme sydäntä, oli riemastuttava tieto.”

Ensin Levottoman tytön piti olla vain harjoitusbiisi, jonka kanssa Kela ottaa ProToolsin haltuun. Matkan varrella alkoi tuntua, että siitä tuleekin julkaisukelpoinen.

”Usein ennenkin on uran varrella käynyt niin, että sävellys on ollut ruma ankanpoikanen, josta on kuoriutunut joutsen. Toi oli hyvä esimerkki siitä, että vähän huonommiltakin tuntuvien biisien kanssa kannattaa nähdä vaivaa. Biisi voi olla lähtötelineissä ihan eri kuin maaliviivalla.”

Levoton tyttö julkaistiin Anssi Kela -albumin ensimmäisenä singlenä alkuvuodesta 2013. Kela ei osannut odottaa menestystä – olihan takana muutaman vuoden kestänyt julkaisutauko, jonka aikana biisinteko oli tuntunut kuivan puun järsimiseltä. Biisi kuitenkin ylitti kaikki tekijänsä odotukset, myös rahalliset.

Levoton tyttö pelasti mun uran”, Kela summaa.

Edellinen albumi, Aukio (2009), oli myynyt niukasti eikä sisältänyt hittejä.

Yksittäisten biisien julkaiseminen on Kelalle uutta. Siinä on puolensa.

”Se on aika paineetonta ja antaa mahdollisuuden kokeilla reteestikin erilaisia juttuja. Levoton tyttö on siitä hyvä esimerkki”, Kela sanoo.

”Ja jos työstää albumia kaksi vuotta ja se valuu vessanpöntöstä alas, niin onhan se raskaampaa kuin se, että yksi biisi menee huonommin läpi.”

Toisaalta albumikokonaisuuden tekeminen on Kelan mielestä ainoa tapa kehittää itseään tekijänä ja artistina. Albumikokonaisuus on tekijän olympialaiset ja näytön paikka. Dokumentti siitä hetkestä, missä kulloinkin on.

”Olen aina ajatellut, että uran pitää liikkua johonkin suuntaan ja biisejä pitää tehdä sen mukaan, missä on itse menossa. Kehityskulut on tärkeitä, vaikka askeleet olisivat niin pieniä, että yleisö ei niitä huomaa.”

Ensimmäinen askel on vaikein kenelle tahansa luovan työn tekijälle. Miten löytää se oma ääni, jolla erottuu muista? Kelalla se löytäminen kesti 13 vuotta. Oikeat vaikutteet löytyivät Nummela-albumin kappaleita tehdessä.

Kela nimeää kolme tukipilaria, joiden varaan hänen kirjoittajaminänsä aikanaan alkoi rakentua: Raymod Carverin runokokoelma (Rivi riviltä, lyönti lyönniltä), Bruce Springsteenin tuotanto ja countrybiisit.

”Näitä yhdistävät tarinankerronnalliset tekstit, joissa asia kerrotaan ilman rönsyjä”, Kela sanoo.

”Suurin aarre, jonka voi löytää, on oma tapa kirjoittaa ja oma saundi. Totta kai siitä täytyy pitää kiinni. Olisi tyhmää kääntää sille selkänsä. Sävyjen ja kerrosten luominen oman tyylin ympärille on se, mitä haen.”

Joskus Anssi Kela yrittää kirjoittaa tekstin, joka ei olisi niin Anssi Kelaa. Se ei onnistu.

”Sanoja ja informaatiota on kappaleissani aina runsaasti. Minimalistisin teksti, jonka olen kirjoittanut, on Nostalgiaa-albumin Teit musta viisaan.”

Biisinteon Kela aloittaa lähes aina säveltämisestä. Ensin syntyvät kertosäkeistö ja sen teksti.

”Kertosäkeistö on tärkein. Toiseksi tärkein on biisin ensimmäinen laini. Kun ne saa pois alta, on kappaleen viimeisteleminen helpompaa.”

Kertosäkeistön sanat syntyvät usein ilman, että Kelalla on mitään kokonaiskuvaa siitä, mistä biisi kertoo. Seuraavan albumin avaussinkku Rakkaus upottaa syntyi juuri niin.

”Kertsin melodia oli pitkään päässä, ja hain kauan sellaisia sanoja, jotka sopisivat siihen. Jossain vaiheessa löytyi oikealta tuntuva laini sä et oo ainoo.”

Kappaleen tekstin teema alkoi hahmottua säkeistöjen kirjoitusvaiheessa.

”En ollut tietoisesti ajatellut tekeväni kappaletta vertaistuesta. Siitä, että on tärkeää, että ympärillä on ihmisiä, jotka ovat käyneet läpi samoja asioita kuin sinä.”

Biisit eivät synny helposti, ja etenkin oikeiden sanojen etsiminen on välillä ärsyttävää.

”En tajua, miten jotkut pystyy tekemään pari biisiä päivässä. Kappaleen tekeminen on mulle usein viikkojenkin prosessi. Lopputuloksena on sitten biisi, jonka kuullessaan kuulija sanoo, että tekisi samanlaisen viidessä minuutissa.”

Kaksi uusinta albumiaan Kela on paitsi säveltänyt ja sanoittanut, myös tuottanut itse. Yhtä foniraitaa lukuun ottamatta hän myös soittaa kaikki instrumentit. Rytmiraidat hän ohjelmoi. Miksaajana on toiminut Jyrki Tuovinen.

Biisejä rakennellessaan Kela käyttää usein referenssejä. Niistä saa hyvän sysäyksen tekemiseen.

”Jos mulle tulee musiikkia kuunnellessa ikään kuin annoskateus siitä, ettei mulla ole tällaista biisiä, lähden vain härskisti kopioimaan. Tietenkin biisi kulkeutuu aina kauas referenssistään, eikä lopputuloksesta enää kuulu se, mistä lähdettiin liikkeelle.”

Tulevaa albumia tehdessään Kela on ottanut pokkana vaikutteita myös itseltään.

”Erään kappaleen demoversiossa oli sama tempo ja meininki kuin Mikan faijan BMW:ssä. Okei, tein sitten sen päätöksen, että referoin omaa itseäni. En usko, että kuulija huomaa yhteyttä lopullisessa versiossa. Ehkä hän miettii, että kuulostaapa Anssi Kelalta.”

”Nautin prosessista ja siitä oivalluksesta, että voi ottaa vaikutteita omasta menneisyydestään. Astua askeleen taaksepäin.”

"Ja kun faijan bändi soitti vein kaikki katsomaan
Kuunnellessain tunsin poltteen
Mun piti päästä soittamaan"

Nummela-biisin säkeissä kiteytyy se, mikä sai Anssi Kelan aikoinaan ryhtymään musiikintekijän ammattiin. Biisissä mainittu faija oli Juha Kela, joka soitti koskettimia legendaarisessa Pro Fide -gospelrock-bändissä vuosina 1974–1985.

Kotona ei koskaan kyseenalaistettu sitä, että viulua, selloa ja kontrabassoa soittavan pojan opintie päättyi ylioppilaskirjoituksiin.

”No, äiti oli ehkä joskus vähän huolissaan”, Kela muistaa.

Kela ei ole ikinä tuntenut ammatillista innostusta mihinkään muuhun kuin musiikkiin. Pieni palopuhe lauluntekijän ammatin arvostuksesta irtoaa luontevasti, ikään kuin Kela olisi joskus kuullut sivustahuutelua oikeisiin töihin menemisestä.

”Sairaanhoitajat, poliisit tai palomiehet tekevät työtä, joka pelastaa ihmisiä. Lauluntekijän työ on arvoasteikossa paljon niiden alapuolella. Otetaanpa ajatusleikki, että kaikki ihmiset siirtyisivät tekemään niitä niin sanottuja oikeita töitä. Silloin meillä ei olisi musiikkia, urheilua, elokuvia, kirjoja, tv-sarjoja, taidetta. Mitäs me sitten tehtäisiin työpäivän jälkeen?”

”Jonkun täytyy luoda elämään sisältöä. Tämä ei ole työtä joka mahdollistaa elämän, mutta tämä on työtä, joka tekee siitä elämisen arvoista.”

45-vuotias Kela laskee lauluntekijäuransa alkaneen siitä, kun hän vuonna 1987 teki ensimmäiset biisinsä ja alkoi keikkailla silloisen yhtyeensä basistina. 30 vuotta Kelaa, kuusi sooloalbumia ja yksi Pekka ja Susi -yhtyeen kanssa. Julkaisutahti on ollut maltillinen. Nyt, seitsemännen albuminsa kirjoitusvaiheessa, Kela on leikitellyt ajatuksella, että vetäytyisi lomille biisintekijän ammatista.

”Entä jos pitäisin seuraavan albumin jälkeen breikin luovasta puolesta, mutta jatkaisin tekemistä artistina? Olen täysin avoin sille ajatukselle, että ottaisin biisejä vastaan muilta tekijöiltä.”

Sama vähän tuskastunut tunnelma Kelalla oli myös kolmannen sooloalbumin julkaisun jälkeen. Silloin hän piti taukoa laulunteosta ja kirjoitti kirjan Kesä Kalevi Sorsan kanssa.

”Irtiotto tuli selkeesti tarpeeseen. Sen jälkeen olikin kiva palata biisintekohommiin.”

Laulu, jota Kela pitää yhtenä parhaimmistaan, on Kuolleen miehen kitara. Se ei ole radio- tai striimaushitti, vaan Nostalgia-albumin viimeinen raita.

”Onnistuin mielestäni kiteyttämään kappaleessa jotain. Sekä musiikillinen puoli että teksti ovat sellaisia, että oon niistä aika ylpeä.”

Laulu sai alkunsa siitä, kun Kela julkaisi Facebookissa kuvan ja tarinan siitä akustisesta kitarastaan, josta Nummela-hittinsä aikoinaan tulivat. Tarina kolahti erityisellä tavalla erääseen naislukijaan, jolla oli kotonaan samanlainen kitara. Nainen kirjoitti, että kitara oli ollut kotelossa pitkään ja sitä oli viimeksi soittanut hänen miehensä, ennen kuolemaansa.

”Tämä on hyvä esimerkki siitä, että biisin aihe annettiin mulle. Välillä käy näinkin. Biisit ottaa kiinni silloin, kun ei itse aja niitä aktiivisesti takaa.”

Selvis-lehti: