Musiikkitoimittajille pitää myös antaa mahdollisuus tehdä omia tuotantoja eikä heidän pidä tyytyä ainoastaan kaupallisiin äänitteisiin. Ilman tätä Yle jää edelleenkin ääniteteollisuuden etäispäätteeksi. Tarjollahan on nyt ainoastaan se mitä myös kaupalliset kanavat voivat soittaa. Niillä kun ei ole omia musiikkistudioita eikä taloudellisia mahdollisuuksia omiin tuotantoihin. Mutta tietenkin toimittajien vapauttaminen formaattiajattelusta on jo askel eteenpäin. Kunhan toimittajat vielä muistavat tekijöiden isyysoikeudet ja lakkaavat väittämästä, että White Christmas olisi kotimainen iskelmä kun se lauletaan suomeksi. Jos he sitten vielä lopettaisivat puhumisen kappaleiden päälle ja soittaisivat ne kokonaan ilman häivyttämistä, olisimme jo taas askeleen edempänä oikeaan suuntaan.
Minun täytyy kyllä myös kehua musiikkitoimittajia. Artikkelissa, jossa referoitiin SUMUn seminaaria, oli erittäin hyviä puheenvuoroja, joista kävi ilmi, että musiikkijournalistit ovat ihan vakavissaan pyrkimyksissään palvella suomalaista musiikkielämää. Meillä on siis täysi syy tehdä yhteistoimintaa heidän kanssaan.
Yhteistyötä pitää tehdä niin paljon kuin mahdollista ja kaikkien mahdollisten tahojen kanssa, mm musiikkikustantajien kanssa (kuten Pekka Sipilä haastattelussaan peräänkuulutti). Eräs asia, joka on hyvin ajankohtainen ja jossa kustantajilla ja tekijöillä on yhtenevät intressit, on aikaansaatava lainmuutos. Kyse on skismasta, joka on olemassa tekijöiden (ja kustantajien) ja Kirkon välillä. On syntynyt suuri polemiikki siitä, että Teosto on laskuttanut seurakuntaa esitetystä musiikista. Tässä ei pitäisi olla mitään epäselvää. Kirkon erioikeus olla maksamatta tekijänoikeuskorvauksia oikeudenhaltijoille koskee lain mukaan ainoastaan jumalanpalveluksia. Olen kovasti ihmetellyt sitä, että Kirkon työntekijät ovat julkisuudessa moittineet tekijöitä ahneudesta, koska tekijät “kehtaavat“ vaatia korvauksia teoksiensa käytöstä.
En kuulu kirkkoon ja olen vanha pakana, mutta en voi ymmärtää, että joku katsoo voivansa käyttää teoksiani minulta kysymättä ja minulle mitään korvaamatta. Mielestäni tämä sotii kristillistä etiikkaa vastaan. Kyllä kai kirkkoherrakin saa aika hyvää palkkaa siitä, että hän saarnaa ja kanttori vähemmän hyvää palkkaa siitä, että hän johtaa kuoroa, urkuri urkujen soittamisesta ja suntio siitä, että hän soittaa kirkonkelloja. Enkä usko, että aineet kirkkokahvia varten saadaan ilmaiseksi ja että puuseppä korjaa kirkonpenkit ilmaiseksi tai putkimies avaa viemärin halvemmalla kun tilaajana on kirkko.
Näin ollen tulin väkisin siihen ajatukseen, että Kirkon erioikeus käyttää kysymättä ja korvauksetta musiikkia pitää pikimmin poistaa myös jumalanpalvelusten yhteydestä. Minä näen asian ensisijaisesti moraaliselta kannalta. Minulla pitäisi olla oikeus kieltää teokseni esittäminen, jos en hyväksy ideologiaa, jonka yhteydessä teostani aiotaan käyttää. Kustantajan kannalta asia on tietenkin toisenlainen. Siinä taloudellinen puoli on se pääasia. Enkä voi oikein ymmärtää hengellisiä piirejä, jotka eivät näe, että kustantajien mielenkiinto hengellistä musiikkia kohtaan nousee ratkaisevasti, mikäli tuotetusta materiaalista saisi esityskorvauksia. Mielestäni Kirkon intressissä olisi, että se saisi käyttöönsä mahdollisimman monipuolista uuttakin aineistoa soitettavaksi myös jumalanpalvelusten yhteydessä. En kerta kaikkiaan voi ymmärtää, että suhteellisen varakas Kirkko, jolla on valtion ja kuntien lisäksi ainoana instituutiona veronkanto-oikeus, olisi vielä oikeus olla maksamatta korvauksia tekijöille, kun se kuitenkin maksaa korvauksia papeille, kanttoreille, urkureille, suntioille, putkimiehille, timpureille ja kahvikauppiaille.
Muutakin yhteistyötä pitää tehdä musiikkikustantajien kanssa ja on aina tehtykin. En usko, että kukaan on ilmoittanut niin paljon laittomista kopioista musiikkikustantajille kuin minä. Usein se on johtanut tuloksiin, muttei valitettavasti aina. Jo monia vuosia sitten Rauno Lehtinen oli ilmoittanut Fazerille, että hänen Letkiksensä on ilmestynyt Norjassa eräässä juomalaulukokoelmassa tuntemattoman tekijän kappaleena. Kun Rauno ei saanut Fazeria liikkeelle, hän antoi asian ELVISille (siis minulle) hoidettavaksi. Olen lukemattomia kertoja vaatinut alkuperäiskustantajan toimenpiteitä, ensiksi suullisesti ja myöhemmin myös kirjallisesti ja virallisesti. Raimo Henriksson on sanonut usein: “täytyy puhua Norjan Warnerin poikien kanssa”. Ilmeisesti pojilla on ollut parempia puheenaiheita. Viimeksi kun olen asiasta kuullut, on puolitoista vuotta sitten saatu tieto Warnerilta, jossa ilmoitettiin, että Henriksson ottaa lähiaikoina yhteyttä asiassa.
No, odottavan aika on pitkä, kuten suomalaisessa sananlaskussa sanotaan.
Siihen Pekka Sipilän ajatukseen, että meidän pitäisi antaa keskinäisten erimielisyyksien unohtua ja katsoa mieluummin miten ulkomailla toimitaan, minun on sanottava, etten voi hyväksyä sitä. Ulkomailta tulee liian paljon sellaisia ajatuksia, jotka selvästi huonontavat tekijän asemaa. Ja sen lisäksi vielä kaventavat Teoston vaikutusmahdollisuuksia. Esimerkkeinä mainittakoon kustantajien oikeus “ohilaskuttaa” megakonserttien tekijänoikeuskorvaukset, kehitys NCB:ssä, jossa standardituottajien kustantajasisaryhtiöt voivat saada ennakkoja korvauksista. Tämähän koskee ainoastaan kustantajia, eikä tekijöitä. Esimerkkejä löytyy monia muitakin. Se, että olemme joistakin asioista eri mieltä ei tarkoita, ettemme voisi tehdä yhteistyötä asioissa, joissa olemme samaa mieltä. Mutta silloinkin meillä pitää myös olla halu neuvotella yhdessä. Emme ole koskaan kieltäytyneet siitä, mutta juuri nyt Suomen Musiikkikustantajat ry ovat Pekka Sipilän suulla katkaisseet Teostossa neuvottelut, jotka koskevat kustanne-määritelmää. Neuvotelkaamme kaikista mahdollisista asioista ja tehkäämme yhteistyötä, jopa mahdottomistakin.
|
Kikka Laitisen haastattelussa Otto Donner ylistää Ylen Leif Nysténiä, joka teki sen mitä Otto odottaa Ylen tekevän muutenkin. “Näitä Leif Nysténejä saisi olla enemmän tässä maassa...“ Mistä projektista nyt oli kyse? Ylen ruotsinkielinen toimitus tilasi suomalaisilta sovittajilta ja UMO:lta cd-levyn Billy Strayhornin vanhoista kappaleista. Siitä tuli varmaan aika mielenkiintoinen kokonaisuus. Mutta suomalaisia säveltäjiä se ei lämmitä kovinkaan paljon. Lyön vaikka vetoa, että näistä kappaleista ei ole saatu ainoatakaan sovituslupaa eikä niitä varmaankaan ole kustannettu Suomessa. Tämä tarkoittaa, että joka markka niin esitys- kuin myös mekanisoimiskorvauksista menee ulkomaille, eli tämän levyn ansiosta ulkomainen osuus suomalaisissa radio-ohjelmissa nousee. Mielestäni tarvitsemme sellaisia Leif Nysténejä, jotka ovat kiinnostuneet suomalaisesta musiikista.
|
Jutussa, jossa puhuttiin siitä “Menevätkö MICin miljoonat oikeaan paikkaan?“ Epe Heleniuksella on mielipide, johon en voi yhtyä. Hän kirjoittaa mm: “Kevyen musiikin yksi perusperiaate on, että sen pitää pystyä toimimaan kaupallisuuden ehdoilla. Enkä oikein näe, millainen rooli MICillä täällä voisi olla Suomessa kevyen musiikin markkinoinnin edistäjänä, joka täydentäisi ohjelmatoimistojen, levy-yhtiöiden, kustantajien ja artistin omaa panosta.“
Kevyeen musiikkiin kuuluu paljon muutakin kuin Heleniuksen harjoittama äänilevytuotantoon liittyvä toiminta. On olemassa paljon sellaista kevyttä musiikkia, jota ei tehdä äänitteitä varten ja myös paljon sellaista, joka ei ole tarkoitettu kaupalliseksi. Myös kevyen musiikin alalla on paljon niin sanottua marginaalimusiikkia. Sitä paitsi Helenius itsekin on saanut esim. ESEKistä tuotantotukea äänitteille. Puhumattakaan siitä, että hänen kaupallinen ajattelutapansa on sellainen, että hän vaatii tekijöiltä kustannussopimukset kytkykauppana äänitteiden julkaisemiseksi. Äänilevyjen levittäminen ei ole kustannustoimintaa, vaan kysymyksessä on ihan selvästi kynnysrahat, jotka ovat ainakin moraalisesti tuomittavia.
|
Saksituissa puhutaan siitä, että Vexi Salmi oli eräässä iltapäivälehdessä kirjoittanut aika halveksivasti kevyestä musiikista. Mielestäni Vexi pääsi ihan liian vähällä. En voi hyväksyä, että Suomen yksi merkittävimmistä tekijöistä “likaa oman pesänsä” sanomalla, että musiikin arvo on kiinni ainoastaan siitä, kuinka se menee kaupaksi. Ja että hän on ihan tyytyväinen, jos hänen nimeään ei mainita ihan kaiken roskan yhteydessä, jonka hän on tehnyt. Jutussaan hän kertoo oppineensa suurelta mestarilta Toivo Kärjeltä, että ainoastaan taloudellinen hyöty on mittari, jolla saa arvoa omalle työlleen.
Asia ei ole ihan näin. Toivo Kärki valitteli usein, että häntä arvostetaan ainoastaan veronmaksajana. Ja tämän hän sanoi vielä sen jälkeen kun hän oli jo saanut Säveltaiteilijain valtionpalkinnon ja taiteilijaeläkkeen. Taisi tulla vielä Karjalan liiton jokin kunniaosoitus. Eikä Kärki pahastunut siitä, kun hänet nimitettiin ELVISin kunniajäseneksi ja hänelle annettiin hopeinen ansiomerkki. Enkä ole havainnut, että Vexi Salmikaan olisi kauheasti pistänyt hanttiin, kun hänelle myönnettiin Juha Vainio -rahaston palkinto. |
Pidän myös lapsuksena, että latoja on samaa mieltä, kun Vexi kirjoittaa, että “iskelmän ja rockin soitto nykyisin jo terrorisoi ihmisiä.” Kyseessä ei ole se, soitetaanko iskelmiä vai rockia eli meidän alamme musiikkia, vaan siitä, että kaikenlaista taustamusiikkia on liikaa ja usein väärässä paikassa. Minua häiritsee esim. ravintolassa, hississä ja wc:ssä Mozart ja Schubert yhtä paljon kuin Beatles ja humppa.
Selvis-lehdessä oli myös uutinen, joka mielestäni oli aika lailla ylimitoitettu. “Suomen Säveltäjäin jäseneksi voi nyt hakea.” Tämän otsikon alla oli tarkka selostus siitä, kuinka voi päästä Suomen Säveltäjien jäseneksi. Jutussa ei ollut sanaakaan väärin. Kaikki pitää tismalleen paikkaansa. Mutta mielestäni viesti ei ollut kovinkaan sopiva ELVISin lehdessä. Kun sanottiin “jäsenyydelle ei aseteta tyyli- tai musiikinlajikriteerejä” voi hyvinkin helposti tulkita asian niin, että myös kevyen musiikin säveltäjien, jotka ammatikseen kirjoittavat sellaista musiikkia, että “heidän musiikkinsa on taiteellisesti arvokasta”, olisi syytä hakea Suomen Säveltäjien jäseneksi. Asiahan ei ole niin. Mielestäni kaikkien kevyen musiikin tekijöiden “koti” on ELVIS, riippumatta siitä säveltääkö ammatikseen vai sivutoimisesti, onko tuotanto taiteellisesti arvokas vai säveltääkö kaupallista musiikkia, jossa taiteellinen aspekti jää toissijaiseksi.
Suomen Säveltäjiä aliarvostamatta ilmoitan, etten missään nimessä tule hakemaan SS:n jäsenyyttä. En tiedä, katsovatko “vakavat” säveltäjät tuotantoni taiteellisesti arvokkaaksi, mutta huomautan, että olen mm. voittanut Tampereen kaupungin julistaman Tampere-fanfaari kilpailun, johon osallistuivat myös SS:n entinen puheenjohtaja Usko Meriläinen ja varapuheenjohtaja Jarmo Sermilä. Meriläinen oli aikoinaan ELVISin jäsen ja Sermilä voisi hyvinkin olla.
Meillä on Suomen Säveltäjien kanssa toistakymmentä yhteistä jäsentä, jotka kirjoittavat ns. kevyttä ja ns. vakavaa musiikkia (mm. entinen ELVISin puheenjohtaja ja Teostossa kevyttä musiikkia edustava Otto Donner). Tästä huolimatta olen sitä mieltä, että “suutarit pysyköön lestissään” ja intressipiirit vakavan ja kevyen musiikin välissä pidetään selvinä. Mutta tämähän on ainoastaan minun mielipiteeni.
Julkisuudessa oli sellainen uutinen, että Warner oli myynyt nuotti- ja soitinkaupat kotimaiselle yritykselle. Kaiken kokeneilla juutalaisilla on tapana melkein kaikkien uutisten kohdalla pohtia, onko asia hyvä vai paha heille. Minä, joka olen kaiken kokenut, olen ottanut saman tavan. Pohtiessani tätä asiaa tulin siihen tulokseen, että ehkä se onkin hyvä asia, että soittimien ja nuottien vähittäismyynti on nyt siirtynyt selvästi kotimaisiin käsiin. Ehkä se elvyttää nimenomaan nuottikauppaa ja nimenomaan kotimaisten nuottien myyntiä. Kustantajatkin ovat usein valitelleet sitä, että musiikkikaupat eivät ole tarpeeksi kiinnostuneita suomalaisten nuottien myymisestä. Toivotaan parasta.
Kuinka paljon kotimaisten äänitteiden myyntiin vaikuttaa se, että Warner myi koko äänitemyynnin hollantilaiselle yritykselle, on yhtä mielenkiintoinen asia.
toivoo
Arthur Fuhrmann
PS. Tänä kesänä radio-ohjelmat olivat entistä tylsempiä, kun säätiedotkin olivat pelkästään uusintoja: epävakaista, sadekuuroja, ukkonen mahdollista.
Takaisin SELVISin hakemistoon