Heikki Silvennoinen

muusikko ja ihminen, hyvä molemmissa

Tavoitin kiireisen miehen puhelimitse yhtenä kauniina kevääntuntuisena helmikuun päivänä ja kyselin, mitä juuri nyt puuhastelee tämä musiikin ja viihteen monitoimimies. Seuraavassa tiivistelmä juttutuokiostamme.

Mitä teet tällä hetkellä?

Mitä näkyy tulevaisuudessa?

Uuden levyn tekoa. Täytyyhän ne kitarakamat ja bändikin taas roudata sinne studioon ja aloittaa se hirvittävä näprääminen! Tarkoitus on olla hieman nopeampi kuin edellisen levyn julkaisun kanssa, mikä kaikkineen vei neljä vuotta. Toivoisin, että syksyllä olisi jo jotakin valmiina. Uuden levyn puurtamisen aloitan joka tapauksessa kesäkuun alussa.

Paras musiikillinen saavutuksesi?

Ikimuistoisin hetkesi muusikko/säveltäjän uraltasi?

Kaikki hetket ovat muistamisen arvoisia, kaikessa karuudessaankin. Mulle on aina kuitenkin ollut tärkeätä, että oma soitto kulkee. Vaikka olisin tuhansien ihmisten edessä stadionympäristössä soittamassa ja jostain syystä bändi ei tai minä itse en toimi, jää siitä puolinainen fiilis. Tahdon tarjota yleisölle parasta mahdollista soittoa. Siitä se fiilis lähtee, eikä mistään rekvisiitasta. Eli joku Pellon keikka 40 katsojalle, jos olen soittajana lähtenyt lentoon, saattaa olla itselle ikimuistoinen. Mikään ei ole parempaa kuin hyvin soitettu keikka!

Vahvoja hetkiä mulle ovat lisäksi olleet, kun näin Eric Claptonin keikalle Helsingissä 80-luvun alussa. Hän oli kaikkea sitä, mitä olin aina ajatellutkin, niin muusikkona kuin ihmisenäkin. Samoin, kun mulla oli mahdollisuus nähdä 80-luvun alussa Stevie Ray Vaughan keikalla Tampereen Tekulla ja vielä tavata se mies henkilökohtaisesti, oli mielissäni. Nimittäin huomasin, että kaveri oli ihan tavallinen jätkä, nöyrä kitaristi, ilman mitään diivan ja starban elkeitä. Se hetki jäi sydämeen. Ja ohjenuoraksi.

Millainen olit nuorena?

Ujo, sisäänpäinkääntynytkin. Kova jännittäjä. Keikat pelottivat ja niin edelleen. Mulla oli kuitenkin kova tarve ilmaista itseäni, ja jostain se kitara sitten tuli käteen kaveriksi, jäädäkseen. Mustahan tuli ammattilainen tavallaan puolivahingossa, Tabula Rasan ensimmäisen levynjulkaisun aikoihin. Olin parikymppinen ja päässä kolahti, että musiikki taitaa sittenkin olla se mun juttu. Nyt sitä muistelee haikeana, siitähän on jo tovi aikaa, mutta onneksi soittajana ei koskaan tuu valmiiksi, aina voi petrata... toivottavasti tässä on vielä vuosia aikaa kehittyä...